Eli ajatuksia siitä, mikä yhdistää historiallisia luokkataisteluja ja fordistisen luokkakompromissin jälkeistä prekaarisuutta.
Ei tämä maa ole minun maa, eikä sinunkaan. Ei tämä maa ole isän maa, eikä äidinkään. Tämä maa on kaikkien maa, tai ei kenenkään. Kun vain ajatusta jaksaa pidemmälle jatkaa, ei maata ja sen multaa lopulta omista kukaan. Se on meidän yhtä vähän kuin on kansi taivaan. – Radiopuhelimet
Lontoo, elokuu 2011. Poliisi ampuu Mark Dugganin Tottenhamissa. Seuraa päivien intensiivinen kapina- ja mellakka-aalto. Yksityisomaisuutta vahingoitetaan 220 miljoonan punnan arvosta. Britannialla on takanaan 30-vuotta uusliberaalia kurjistamista, fordistisen luokkakompromissin purkamista, post-fordistista alkuperäistä kasautumista.
Kapinoita on edeltänyt Britannian lähihistorian laajimmat mielenosoitukset, jotka kohdistuivat hallituksen austeritya vastaan. Poliitikot, journalistit ja erinäiset asiantuntijat vaativat vaihdellen kovia rangaistuksia ”syrjäytyneelle ja mellakoivalle” nuorisolle tai resursseja luokkayhteiskunnan turvaverkkojen paikkaamiseen.
Vasemmistointellektuellit kiirehtivät tuomitsemaan kapinat ”epäpoliittisiksi” ja ”mielettömiksi purkauksiksi” (mm. Badiou, Zizek). New York, syyskuu 2011. Arabikeväästä ja 15-M:stä inspiroitunut joukko aktivisteja valtaa Wall Streetin, maailman finanssiytimen, lähettyvillä sijaitsevan Zuccotti Parkin.
Liike paisuu kattamaan koko Pohjois-Amerikan, ja saa jäljitelmänsä myös muualla. Liike manifestoituu 1%:n luokkavaltaa ja finanssi- ja velkataloutta vastaan sekä rakentuu suoran demokratian perinteiden varaan edustuksellisten kanavien ohitse. Vasemmistointellektuellit kiirehtivät tuomitsemaan liikkeen ”päämäärättömyydestä” ja ”todellisten poliittisten vaatimusten” puutteesta.
Kolme muuria
1790-luku, Lontoo. Kapitalistisen maailman keskuksessa, brittiläisen imperialismin pääkaupungissa, on käynnissä kolmen urbaanin muurin rakennustyöt. Vuoden 1780 Gordonin kapinoiden yhteydessä lontoolainen proletariaatti tuhoaa New Gaten pahamaineisen vankilan. Vankilan muuriin ilmestyy kirjoitus, jonka mukaan vangit on vapauttanut ”His Majesty, King Mob”. Lontoolainen peloton proletariaatti kantaa tätä nimeä ylpeänä seuraavat vuosikymmenet.
Architecture Terriblen mukainen New Gate kuitenkin rakennetaan välittömästi uusiksi, entistä vahvempana ja pelottavampana. Vankilan muurit sulkevat sisäänsä vuosisataisen vastarinnan perinteen; murhamiehiä, ryöväreitä, irtolaisia, proletaareja, prostituoituja, työttömiä, poliittisia radikaaleja ja kaiken sorttisia vallankumouksellisia. Lontoon kuuluisat Tyburnin julkiset teloitukset siirretään uuden vankilan muurien kupeeseen muistuttamaan syntisten elämästä muurin sisällä, mutta ennen kaikkea muistutukseksi valtion, palkkatyön, yksityisomistuksen ja porvarillisen elämäntavan etuoikeuksien varaan vakiintumassa olevasta järjestyksestä.
Palkkatyökuriin pakottaminen väkivallalla tai sen uhalla ei ollut tuore ilmiö. Jo 1500-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, Elisabeth I aikana, irtolaisuudesta, siis työttömyydestä, rangaistiin ensimmäisellä kerralla naulaamalla syyllinen korvista häpeäpaaluun, toisella kerralla, kun henkilö tavattiin vastaavista toimista, seurauksena oli kuolemantuomio. New Gate oli modernin ja urbaanin proletaarisen ruumiin, ajattelun ja elämäntavan väkivaltaisen kaitsemisen viimekätinen instituutio.
Muurien vahvistamista vaatii myös satavuotias The Old Lady, Englannin keskuspankki. Tunnetusti pankin synnyn taustalla oli kuninkaan tyhjä kassa ja tarve armeijan varustamiseen ja sotalainoihin. 1,2 miljoonaan puntaa armeijan ja laivaston uudelleen varusteluun järjestettiin yksityisten rahanomistajien kautta.
Modernin rahajärjestelmän tunnettu symboli rakentui velan manipulaatiolle: yksityiset luotottajat lainasivat kuninkaalle käteistä ja saivat vastikkeeksi valtion velkakirjoja, joita he pystyivät lainaamaan eteenpäin. Pankki sai yksinoikeuden rahan painamiseen. ”Paperiraha oli velkarahaa, ja velkaraha oli sotarahaa, ja näin on aina ollut”, kiteyttää David Graeber velan ja rahan historian.[1]
1700-luvun loppuun tultaessa Bank of England oli sulkenut sisäänsä kaikki globaalin kapitalistisen rahajärjestelmän keskeiset ominaisuudet. Kun King Mob uhkasi sitä, sen turvajärjestelmiä parannettiin ja aseistetut sotilaat vartioivat sitä aina Bretton Woods järjestelmän purkamiseen saakka.
Kolmas lontoolainen muuri rakennettiin ”joutomaiden” ympärille. Nämä urbaanit commonsit olivat toimineet rahvaan leikki-, urheilu- ja bilepaikkoina. Niitä käytettiin yleisesti myös tunkioina ja villeinä viljelminä, joista köyhälistö viime kädessä hankki osan toimeentulostaan. Joutomaat mahdollistivat myös luokkien välisen solidaarisuuden, kuten eräällä alueella Westminsterissä, jossa oppikoulun vallankumoukselliseen kirjallisuuteen tutustuneet nuoret veljeilivät proletariaatin kanssa pelaamalla krikettiä.
Konservatiiviset vanhemmat pakottivat kaupungin sulkemaan kentät työläisiltä ja heidän lapsiltaan.[2] Commonsien aitaaminen vietiin näin loogiseen loppuunsa myös kapitalistisen järjestyksen urbaanissa keskuksessa.
Niin sanottu alkuperäinen kasautuminen
Marxin poliittisen taloustieteen kritiikin keskeinen kategoria (jotkut, kuten Massimo de Angelis, pitävät sitä jopa keskeisimpänä) on välittömän tuottajan erottaminen tuotantovälineistään ja suorista toimeentulon hankkimisen mahdollisuuksista. Niin sanotussa alkuperäisen kasautumisen prosessissa luodaan tuotantovälineistään ”vapaa” työläinen, joka on yhtälailla ”vapaa” myymään työvoimaansa työmarkkinoilla sitä ostavalle kapitalistille.
Pääomassa Marx tiivistää ajatuksen seuraavasti: ”Niin sanottu alkuperäinen kasautuminen ei siis ole muuta kuin tuottajan ja tuotantovälineiden historiallista eroamisprosessia.” Alkuperäisen kasautumisen käsite ei kuitenkaan viittaa vain pääoman synnyn historiaan, vaan on käyttökelpoinen kuvaamaan kapitalistisen kasautumisen jatkuvaa logiikkaa.
Alkuperäisen kasautumisen historialliset muodot ilmenevät toki edelleen kaikkialla planeetalla. Esimerkiksi maan yksityistämiset ja vesistöjen patoamiset repivät edelleen tuhansia ihmisiä asuinseuduiltaan ja eristävät heidät toimeentulostaan. Erottamisen prosessissa ei ole kysymys historiallisuudesta, vaan siitä, miten sitä implementoidaan pääoman kasautumisen mahdollistamiseksi. [3]
Alkuperäisen kasautumisen muodot ilmenevät varsinaisesta pääoman kasautumislogiikasta erillisinä ”välittömän väkivallan” (extra-economic force) muotoina, kun varsinaisessa jatkuvan kasautumisen prosessissa riittävät ”taloudellisten suhteiden mykät pakot” ja ”tuotannon luonnonlait” (pure economic laws).[4]
Työläisten luokkataistelu merkitsee katkosta/häiriötä pääoman varsinaisessa kasautumisprosessissa. Tällöin kapitalismissa ilmenee alkuperäistä kasautumista: yhteisen aitaamista, työhön pakottamista, työläisten välisten hierarkioiden tuottamista ja esimerkiksi kokonaisten kansakuntien velkaorjuuttamista.
Historiallisessa prekaariudessa on kyse tämän erottamisen syvyyden ”asteesta”. Luokkataistelu taas on kamppailua erottamista vastaan, ja sen ylittämistä.
”Vapaa” työläinen
Alkuperäinen kasautuminen mahdollistaa pääomasuhteen seuraavilla tavoilla.[5] Ensinnäkin työläinen on erotettava suorasta pääsystä tuotantovälineisiinsä. Tällä prosessilla luodaan pääomasuhteen edellytykset, yhtäältä ”vapaa” työvoimaansa myyvä työläinen ja elävää työtä ostava ja käyttävä kapitalisti. Kapitalismi eroaa muista palkkatyötä käyttäneistä yhteiskuntamuodoista myös siinä, että näitä edellytyksiä välitetään työmarkkinoilla, joille astuminen ilmenee sekä työläiselle että kapitalistille historiallisena välttämättömyytenä, ei mahdollisuutena.[6]
Toiseksi, koska pääoma on yhteiskunnallinen suhde, joka, kuten mikä tahansa sosiaalinen suhde, voidaan purkaa milloin tahansa, on asetettava rajat työläisen vapaalle liikkeelle. (Tämän havaitsi myös Marxin parjaama tehtailija Herra Peel, joka pyrki siirtämään tuotantolaitoksensa ja rahansa siirtomaihin, mutta ei löytänyt käyttöönsä ”vapaata” työvoimaa. Poloinen Peel piti siis huolta ”kaikesta paitsi englantilaisten tuotantosuhteiden kuljettamisesta” siirtomaahan.)
Erottaminen ja työläisten vapaan liikkeen estäminen mahdollistavat kolmannen pääoman kasautumisen ehdon, eli pääoman komentoon taipuvan subjektiivisuuden luomisen.
Työläinen kohtaa joko alkuperäisen kasautumisen tai tuotannon mykät pakot, tai molemmat, joka aamu, väänsi hän sitten sorvia metallitehtaassa tai latki lattea trendikahvilassa. Muun muassa Silvia Federicin työ täydentää Marxin alkuperäisen kasautumisen käsitettä neljännellä olennaisella ehdolla, eli hierarkioiden tuottamisella työväenluokan sisään (Marxille tietysti myös siirtomaiden orjuuttamisella ja valtionvelalla oli olennainen rooli alkuperäisessä kasautumisessa).
Luokkataistelu ennen työtä
Luokkataistelu alkaa ennen varsinaiseen pääomasuhteeseen astumista erottamisen ja subjektiivisuuden tuotannon vastustamisena. Merkittävä osa 1900-luvun vasemmistolaista historiaa ymmärtää kuitenkin luokkataistelun työn ja pääoman välisenä ristiriitana varsinaisen pääomasuhteen sisässä.
Vasemmisto on alistunut kamppailemaan palkkatyön puolesta sellaisen suhteen sisässä, jossa työläinen on jo erotettu tuotantovälineistään ja pakotettu pääomalle alisteiseen työhön. Näin voi sanoa olleen myös niin sanotuissa ”todella olemassa olleen sosialismin maissa”, tosin tällöin voitaneen puhua ”sosialismille alisteisesta” työstä.
Erottaakseen työn puolesta kamppailemisen työn vastaisista kamppailuista, John Holloway näyttäisi olevan halukas luopumaan itse työn käsitteestä.[7] Historiallisen kapitalismin merkittävin aitaus (The Great Enclosure) ei ehkä olekaan commonsien yksityistäminen vaan ihmisten tekemisen (doing) aitaaminen abstraktiksi työksi (abstract labor), joka luonteestaan, tekopaikastaan, välineistään ja lopputuotteestaan riippumatta joutuu alistumaan markkinavaatimusten, tuotantosyklien ja voittotavoitteiden mukaiseksi.
Kamppailu pääomasuhteen sisässä tuottaa myös tietynlaisen ymmärrykseen tarvittavan politiikan luonteesta, olisi se sitten vallankumouksellista tai reformistista. Vasemmiston sopeutuminen kamppailuun työn puolesta, eikä sitä vastaan, on osaltaan johtanut sosiaalisen vallankumouksen väheksyntään poliittisen vallankumouksen varjolla.[8]
1900-luvun vallankumoukselliset ja reformistiset vasemmistolaiset projektit olivat ”etujoukon” määrittelemiä tähtäyksiä valtion ja muiden porvarillisten instituutioiden haltuunottoon (esim. bolsevikit, sosialidemokratia, työmarkkinasopuun sitoutunut ay-liike jne.). Useat näistä projekteista olivat varsin voittoisia ja niiden saavutukset kiistattomia. Ne kuitenkin epäonnistuivat ehkä ennen kaikkea siksi, että hylkäsivät ihmisten arkipäiväistä sosiaalista todellisuutta koskevat luokkataistelun muodot, joissa kieltäydyttiin sulkeutumasta pääomasuhteen sisään, tai joissa tekemisen kautta rakennettiin pääomalle antagonistista todellisuutta. Poliittisen kumouksen tulisikin epäilemättä mukautua sosiaaliseen organisaatioon, ei toisin päin.
Kamppailu velkaa vastaan
Historiallisen materialismin eräänä puutteena voidaan pitää raha- ja velkajärjestelmän analyysin vajavaisuutta. Kapitalistisen logiikan ”alkusyytä” on etsitty kapitalistin ja työläisen välisen luokkataistelun muotoutumisen ehdoista[9]. Tällöin huomio on kiinnittynyt erityisesti ”siirtymään” feodalismista kapitalismiin ja kapitalistin synty on palautettu sen aikana tapahtuneisiin muutoksiin maatyöväen, maanomistajien ja rahanomistajien välisissä yhteiskunnallisissa suhteissa.
David Graeberin Debt. First 5 000 Years kuitenkin kääntää tämän asetelman ylösalaisin (olkoonkin, ettei Graeber tietysti ole ajatuksineen yksin, onhan esimerkiksi historiallinen sosiologia ylläpitänyt teesiä jo pitkään): Miten voi olla mahdollista, että ”päällysrakenne” näyttäisi kehittyneen ennen ”perustaa”? Lähes kaikki kapitalismiin yleisesti liitetyt finanssimekanismit, kuten keskuspankit, joukkovelkakirjamarkkinat, arvopaperikauppa, pankkiiriliikkeet, keinottelukuplat, annuiteetit jne., olivat olemassa ennen teollistumista ja palkkatyötä.
Historian primus motor on velka: ”Kapitalismin aamunkoiton aikoihin voimme havaita jättimäisen luoton ja velan finanssikoneiston, joka toimii — pumpatakseen yhä lisää työtä kenestä tahansa, jonka kanssa se tulee kosketukseen, ja lopputuloksenaan se tuottaa loputtomasti laajenevan kasan aineellisia hyödykkeitä. Tätä se ei tee vain moraalisin pakoin, vaan ennen kaikkea se käyttää moraalista pakkoa mobilisoidakseen fyysisen pakon.”[10]
Rahanomistajien ja valtion väkivalloin käyttöön pakottama velkajärjestelmä kiinnittyi erottamisen prosessiin, mikä loi edellytykset ”tuotannon rahatalouden” synnylle.
Velan vastaisella luokkataistelulla on vuosituhantinen perinne. Se kiteytyy kahden yhteiskuntajärjestyksen väliseen kamppailuun: (euraasialaisessa) historiassa ovat vaihdelleet vuoronperään humaanit taloudet (human economies) ja kaupalliset taloudet (comercial economies). Edelliset ovat rakentuneet sosiaalisten luottojärjestelmien, siis virtuaalisen rahan, varaan, ja ne ovat perustuneet ihmisten väliselle luottamukselle. Jälkimmäisissä, joissa rahaa käytetään voiton tekemisen välineenä, keskinäisestä luottamuksesta ja velvoitteista on irrottauduttu yhteismitallisuuden, siis voiton ja tappion laskemisen, hyväksi.[11]
Keskiajalla eurooppalaiset tarvitsivat käteistä (jalometalleja) vain verojen maksuun. Varsinaisesti talous perustui virtuaalisiin luottoihin ja keskinäisiin velvoitteisiin, joista yhteisöt itse pitivät lukua. Kun ihmiset käyttävät sanaa luotto (credit), he viittasivat ennen kaikkea rehelliseen ja luotettavaan maineeseen.
Historiantutkijoiden kesken paljon debatoitu siirtymävaiheeseen ajoittuva eurooppalainen ”hintavallankumous”, eli jättimäinen inflaatio, aiheutui ennen kaikkea siitä, että valtiot, pankkiirit ja suurkauppiaat hallitsivat jalometallivirtoja. Siten he myös kykenivät muuttamaan rahajärjestelmän logiikan yhtäältä julistamalla, että kulta ja hopea todella olivat rahaa ja toisaalta pakottamalla käyttöön hallitsemaansa velkarahaa, joka tuhosi ilman metallirahaa toimineen ja luottamukseen perustuneen humaanin talouden.[12]
(Tästä näkökulmasta: eikö verottajan kiinnostuksessa aikapankkeja kohtaan ole kyse juuri samasta asiasta? Keskinäisen avun ja itsenäisen luottojärjestelmän varaan rakentuva työvaihto on uhkatekijä varsinaiselle rahataloudelle.)
Olisi kuitenkin yksioikoista pelkistää luokkataistelu velan vastaiseksi kamppailuksi, kuten Graeberille liian helposti tuntuisi käyvän. Onkin oireellista, että Graeber on taipuvainen määrittelemään kommunismin vain (ylihistoriallisena) ihmisten välisenä vastavuoroisena suhteena, joka noudattaa periaatetta ”jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.”
Graeber sanoutuukin eksplisiittisesti irti siitä, että tämän päivän kommunismilla olisi mitään tekemistä tuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen kanssa. Nähdäkseni tämä on pakenemista perustavan kysymyksen parista.
Graeberin analyysi johdattaa tarpeellisesti ajatuksiin velka-armahduksesta, lattiatason kommunismista ja humaanien talouksien vahvistamisesta. Samalla se ohittaa liian helposti kysymykset pääomalle alisteisesta työstä, sekä resurssien ja tuotantovälineiden omistuksesta. Tämä on erikoista jo hänen omien kapitalismin syntyyn liittyvien esimerkkien valossa.
Reformaation unohdettu radikaalius
Martti Luther niitti alun perin kansansuosiota nimenomaan koronkiskonnan vastustamisella. Luther sai kuitenkin huomata pian, että koron vastustaminen sai rinnalleen muita radikaaleja vaatimuksia. Lutherin rinnalle nousivat radikaalimmat reformistit, jotka väittivät että köyhät eivät ole missään moraalisessa vastuussa velkojilleen. Heitä seurasivat vallankumoukselliset saarnamiehet, jotka kyseenalaistivat syntyperäiset etuoikeudet ja yksityisomaisuuden legitimiteetin.
Vuonna 1525, Lutherin pappisseminaarin aikaan, nähtiin eräs Saksan alueen suurimmista kapinoista, joissa talonpojat, kaivostyöläiset ja kaupunkien köyhälistö tavoittelivat evankeliumien mukaisen kommunismin rakentamista. Yli satatuhatta lynkattiin ja kommunistiset vaatimukset esimerkiksi maan yhteisomistuksesta kukistettiin.
Samalla Luther käänsi kelkkansa. Niinpä Vanhan testamentin lait, kuten sabattivuosi, eivät hänen mukaansa enää olleet ajankohtaisia. Evankeliumit kuvasivat nyt Lutherille vain ”ideaalista” ihmistoimintaa, mutta lopun viimeksi ihmiset olivat syntisiä luontokappaleita. Niinpä neljän tai viiden prosentin korko (kiinnostavaa tietysti on, että sama prosenttimäärä on ollut viime vuosisadat ”terveen” kapitalismin vuosittainen kasvuvaatimus) oli Lutherin mielestä oikeutettu vallitsevissa olosuhteissa. Vaikka koronkiskonta oli syntiä, Lutherin mukaan missään olosuhteissa ei ollut oikein, että velallinen jättäisi velkansa maksamatta.[13]
Reformaation unohdettu radikaali merkitys, sen saarnamiesten ja talonpoikien kommunistiset kapinat, eivät olleet siis hyökkäyksiä vain velkaa vastaan vaan pyrkimys kääntää muotoutuva kapitalistinen maailma ensimmäistä kerta kokonaisuudessaan ylösalaisin. Tällaiseen käännökseen pyrittiin myös Englannin sisällissodan aikana vuosisata myöhemmin.
Diggersit ja kysymys yhteismaasta
Sunnuntaina 1. huhtikuuta 1649 20–30 hengen taustaltaan ”hyvin heterogeeninen ja periaatteiltaan yhtäpitämätön” väkijoukko kerääntyi St. George’s Hillille Englannin Surreyssa, ja alkoi kaivaa maata. Keskeisenä tarkoituksena oli muodostaa käytännön poliittinen liike commonsien takaisin valtaamiseksi.
Syntyi radikaali liike, joka pyrki käytännön ”kommunistisella” politiikallaan vaikuttamaan perustuslailliseen tyhjiöön (erityisesti armeijan radikaaliin siipeen ja reformismiin taipuvaisiin progressiivisiin poliitikoihin, joita kutsuttiin yleisesti Levellereiksi) sisällissodan jälkimainingeissa.
Yhteismaiden valtausta edelsi Diggersien, eli Todellisten Levellersien teoreettinen työ: kristillissävytteinen poliittinen taloustiede. Diggersit puhuivat niille, joille Levellerit olivat kääntäneet selkänsä: palvelijoille, työläisille, köyhille ja kaikille omaisuudettomille.
Liike aiheutti kauhun sekaisia tunteita poliittisessa yläluokassa ja maanomistajissa. Oliver Cromwell piti Diggerseja ”halveksittavan ja alhaisen sukupolven väkenä”, ”ihmisinä, jotka eivät juuri eronneet pedoista”. Pelättiin, että he ”saattaisivat hyvinkin murtaa kaikki Englannin aidat”. Christopher Hill epäilee, että liikkeen väkivaltaiseen kukistamiseen oli syynä Levellerien nimissä kirjoitettu pamfletti, joka kehotti nostattamaan ”palvelijan herraansa vastaan, talonpojan maanomistajaa vastaan, ostajan myyjää vastaan, velallisen velkojaa vastaan, köyhät rikkaita vastaan.”[14]
Liikkeen tunnetuimman edustajan Gerrard Winstanleyn poliittisille taloudelle keskeistä ei ollut vain alkuperäisen kasautumisen verisyyden esiintuominen (”Those that buy and sell land, and are landlords, have got it either by oppression, or murder, or theft”), yksityisomaisuuden kyseenalaistaminen ja Raamatun kommunistisiin ajatuksiin kiinnittyminen, vaan myös muotoutuvan palkkatyöjärjestelmän kyseenalaistaminen.
Winstanley kirjoitti: ”This (Raamatun sana) declares likewise to all laborers, of such as are called poor people, that they shall not dare to work for hire, for any landlord, or for any that is lifted up above others; for by their labours, they have lifted up tyrants and tyranny; and by denying to labor for hire, they shall pull them down again. He that works for another, either for wages, or to pay him rent, works unrightelously.”[15]
Luokkataistelua valtamerillä
Kun luokkataistelu kapitalistista järjestystä vastaan eliminoitiin vanhalla mantereella, siirtyivät kamppailut Atlantille. [16]
Valtamerilaivasta tuli nousevan kapitalistisen maailmanjärjestyksen keskeisin tuotantoyksikkö. Laiva oli tehdas ennen varsinaisia tehtaita ja teollista yhteiskuntaa. Englannin kielen sana factory ei alun perin viittaakaan tehtaaseen, vaan se juontuu sanasta factor, joka tarkoitti länsiafrikkalaista kauppiasta ja välittäjää.
Valtamerilaivassa työ organisoitiin ensimmäistä kertaa ”tehdasmaisesti”. Suuri joukko työläisiä pakotettiin yhteistyössä hoitamaan vaativia, tarkoin ajoitettuja ja monimutkaisia tehtäviä. Työtä johdettiin autoritäärisellä kurilla. Elävä työ alistettiin mekaaniseksi työvälineeksi, vain työstä saatavan palkan tähden.
Laivojen elinolosuhteet olivat surkeat ja palkka pieni. Lisäksi palkka maksettiin usein pitkien, jopa kolmen vuoden mittaisten komennusten päätteeksi. Vammautumiset ja työtapaturmat olivat lähes jokapäiväisiä. Huonoimmissa tapauksissa jopa kolme neljäsosaa miehistöstä menehtyi kahden komennusvuoden kuluessa. Siksi kapinat ja työstä kieltäytyminen olivat yleisiä.
Imperialistiset merivallat joutuivat tukeutumaan usein väkivaltaan saadakseen riittävästi työvoimaa laivastoihinsa. Työvoimaa hankittiin kaikkein köyhimmistä ja etnisesti heterogeenisistä väkijoukoista. Laivastossa kypsyi kansainvälisen työvoiman vallankumouksellinen soppa, jossa erilaiset kielet, perinteet ja aatteet sekoittuivat.
Laiva ei ollut vain kapitalistisia keskuksia yhdistänyt väline, vaan myös ensimmäinen paikka jossa monikansallinen väki kykeni kommunikoimaan. Näin eurooppalainen imperialismi loi olosuhteet väen yhteenliittymille. Yhteisestä kokemuksesta nousi myös luokkataistelu kapitalistista maailmanjärjestystä ja työnorganisaatiota vastaan.
Aluksi kyse oli kapinasta ja kieltäytymisestä – ja alistumisesta väkivallan edessä. Hiljalleen merenkävijät kuitenkin kykenivät organisoimaan laivan ”pienoisyhteiskunnan” autonomisesti. Näin syntyi piraattiliike, joka oli suora hyökkäys kapitalistisen järjestyksen ytimeen, erityisesti sen suuntautuessa kauppareittejä ja yksityisomaisuutta vastaan.
Demokratiaa piraattilaivoilla
Hierarkioiden, orjuuden ja yksinvallan aikana piraattilaiva oli ”ylösalaisin käännetty maailma”. Piraatit jakoivat yhdenvertaisesti oikeutta, valitsivat itse upseerinsa, jakoivat saaliin tasaisesti ja organisoivat toimivat komentoketjut. He rajoittivat kapteenin valtaa, kieltäytyivät alistavista käytännöistä ja pitivät onnistuneesti yllä monikulttuurista ja poikkikansallista sosiaalista järjestystä. Piraattielämä oli julistus siitä, ettei merenkäynnin tarvinnut olla kauppalaivojen tai laivaston mukaista, alistavaa ja brutaalia komentoa.
Piraattilaiva oli demokraattinen epädemokraattisena aikana. Laivan kapteenilla oli ehdoton auktoriteetti taistelun tai puolustuksen hetkellä, mutta muulloin laivalla tehtiin päätökset yhdessä. Kapteeni ei myöskään nauttinut minkäänlaisia etuoikeuksia. Jokainen jäsen kuului laivaneuvostoon ja se käytti aina laivan ylintä valtaa. Piraatit jakoivat saaliinsa tasa-arvoistamalla merenkäynnin palkkiojärjestelmiä. Tämä sai kauppalaivastojen kapteenit yleisesti toteamaan, että ”piraattien keskuudessa on niin vähän sijaa hallinnolle ja komennolle, että he ovat useimmiten kaikki kapteeneja ja johtajia”.
Kun kauppalaiva otettiin kapinan tai kaappauksen jälkeen haltuun, julistettiin laiva kaikkien siellä työskennelleiden yhteiseen omistukseen. Sen sijaan, että he olisivat työskennelleet palkan vuoksi tai kauppalaivaston työkaluilla ja koneistolla, piraatit lopettivat palkkauksen ja komensivat laivaa ”omanaan” jakaen myös yhteisesti tulevien seikkailujen riskit.
Prekariaatti ja uusi luokkataistelu
Vallalla on nähdäkseni taipumus sosiologisoida ja epäpolitisoida prekariaatin käsite. Esimerkiksi voitaneen nostaa Guy Standingin The Precariat teos. Ansioistaan huolimatta, sen johtopäätökset ovat ainakin kahdella tavalla ongelmalliset.
Ensinnäkin se maalaa kuvan prekariaatista ”vaarallisena uutena luokkana”. Sikäli kun luokan problemaattisuus suljetaan tässä pois, on prekariaatti epäilemättä vaarallinen luokka (Mitä Cromwell sanoi Diggerseistä?). Vain hieman kärjistäen Standingin johtopäätöksenä näyttäisi kuitenkin oleva ”uusi” sosiaalidemokraattinen politiikka, joka vastaisi prekariaatin tarpeisiin ja vaatimuksiin. Käytännössä hän esittää fordististiselta kompromissilta haiskahtavaa yhteiskunta- ja työmarkkinapolitiikkaa prekariaatin turvaksi.
Toiseksi Standing, kuten usein hänen radikaalimmat seuralaisensakin, käsittelevät prekariaattia epäpoliittisena, päämäärättömänä ja eräänlaisena tulevaisuuden yhtenäisen luokkapolitiikan ituna (class-in-the-making). Tässä mielessä Standing liittyy niiden (marxilaisten) tutkijoiden joukkoon, jotka ovat vähätelleet väen historiallisia kamppailuja, jotka on käyty pääomalle alisteista työtä vastaan ja yhteisen puolesta. Standingin näkemyksessä ikään kuin kaikuu 1900-luvun tunnetuimman marxilaisen historioitsijan Eric Hobsbawmin[17] määritelmä primitiivisistä kapinallisista, joiden luokkataistelu on vasta yltämässä varsinaisen kollektiivisen toiminnan tasolle.
Siksipä prekariaatin tulisikin lähettää edustajansa (!) neuvottelupöytiin: ”Now is the time for bodies that represent the precariat on a continuing basis to bargain with employers, with intermediaries such as brokers and with government agencies most of all.”[18] Radikaalithan ovat aina olleet innoissaan päästessään lopulta isojen poikien neuvottelupöytiin…
Prekariaatti yhteisen puolella
Kyse on edelleen kolmesta muurista. Vankilasta, pankista ja commonseista.
Fordistisen ajan työväenliikkeen valtavirta on käynyt kamppailunsa työn puolesta. Prekarisaatio ja prekaarisuus puhkovat tämän kudelman auki. Tietyllä tapaa palataan ”perusasioihin”, banaalia jalkapallotermiä käyttäen.
Velka (yksityinen ja julkinen) toimii edelleen alkuperäisen kasautumisen keinona. Uusliberalismille olennaista on tietenkin velan kiinnittäminen ”oikeanlaisen” työläissubjektin tuotantoon, velka-ihmisen luomiseen (Lazzarato).
Prekariaatin taistelut eivät kuitenkaan pelkisty velkaan. Prekaariudessa on potentia erottamisen vastustamiselle, ja sen ylittämiselle. Synnyttääkseen työläisen kapitalismi aitaa elävän työn abstraktiksi työksi ja yhteisen yksityisomaisuudeksi. David Harveyta mukaillen voisi todeta, että ehkä meillä on lopulta vain kaksi commonsia, elävä työ ja maa. [19]
Kenellekään ei pitäisi olla epäselvää, että kapitalismi uhkaa tuhota näistä commonseista molemmat.
Vielä varhaisella uudella ajalla englannin kielen sanaa commons ei käytetty substantiivina vaan verbinä. Peter Linebaugh ehdottaakin, että sana tulisi pitää verbinä edelleen: ”The commons is an activity and, if anything, it expresses relationships in society that are inseparable from relations to nature.” [20]
Ehkä prekariaatin voima löytyy näiden kahden commonsin, elävän työn ja maan, erottelun purkamisesta. Toisella kotimaisella: ”Our struggle is not against workfare or debtfare. It’s not even for welfare. The class struggle is for commonfare.” [21]
Tero Toivanen
Kirjoittaja on tutkija BIOS-tutkimusyksikössä.
Teksti on esitelmä seminaarissa Prekarisaatio ja sen poliittinen analyysi 2010-luvulla, 23.11. 2013, Uudella ylioppilastalolla, Helsingissä.
Viiteet
[1] Graeber David 2011. Debt. The First 5 000 Years. s. 346.
[2] Linebaugh, Peter. ”The Common : Historical Perspectives & Urban Commons: http://commonnotions.org/2013/10/27/peter-linebaugh-the-common-historical-perspectives-urban-commons/, katsottu 18.11.2013.
[3] Massimo de Angelis 1999. ”Marx’s Theory of Primitive Accumulation: a Suggested Reinterpretation”, http://homepages.uel.ac.uk/M.DeAngelis/PRIMACCA.htm, katsottu 18.11.2013.
[4] Marx 1974, 660.
[5] Ks. tästä myös Viren & Vähämäki 2011, 32-33.
[6] Ellen Meiksins Wood 1999. The Origins of Capitalism.
[7] Holloway, John 2011. Crack Capitalism. Pluto Press.
[8] Ks. Massimo de Angelis 2012. ”Crisis, movements and Commons”. http://www.borderlands.net.au/vol11no2_2012/deangelis_crises.htm
[9] Tätä tutkimusta edustaa erityisesti 1950- ja 1970-lukujen marxilainen talous- ja sosiaalihistoria, esimerkiksi niin kutsutut Transition- ja Brenner-debatti. Viime vuosina näihin keskusteluihin ja historiallisen materialismin uudistamiseen on palattu esimerkiksi Ellen Meiksins Woodin The Origin Of Capitalism kaltaisten teosten myötä.
[10] Graeber 2011, 346.
[11] Graeber 2011, 158-159.
[12] Graeber 2011, 313.
[13] Graeber 2011, 321-322.
[14] Hill 1972, 121.
[15] ”The True Levellers Standard Advanced”. Teoksessa Gerrard Winstanley. A Common Treasury. s. 19-20.
[16] Tämä osio perustuu teksteihin Peter Linebaugh & Markus Rediker 2006. The Many-Headed Hydra ja Markus Rediker 2006. The Villains of All Nations.
[17] Ks. Eric Hobsbawm 2009. Rosvot. Vastapaino. Ks. myös Stevphen Shukaitisin arvio Standining kirjasta: ”Recomposing Precarity”, http://www.ephemerajournal.org/contribution/recomposing-precarity-notes-laboured-politics-class-composition
[18] Standing 2010, 164.
[19] Ks. David Harvey 2011. Rebel Cities.
[20] Peter Linebaugh 2010. Magna Carta Manifesto. s. 279.
[21] Määritelmän alkuperäisestä, ruotsinkielisestä muotoilusta on kiitettävä Mathias Wågin twitter-päivitystä lokakuulta 2013.
